Miten palata ruotuun?

Niin moni blogaaja on palannut painonpudottamisen ja kunnollisten elämäntapojen pariin. Olisipa minulla yhtä lailla selkärankaa! Olen jäänyt joulunjälkeiseen vaiheeseen, jossa ahmiminen on saanut otteen enkä ole pystynyt palaamaan normaalioloihin. Mihin katosi se innostus, se motivaatio? Haluan yhtä pudottaa painoa, ei epäilystäkään siitä! Mutta miksi ahmiminen tuntuu niin lohdulliselta ja turvalliselta?

Viimeiset puolitoista viikkoa olen toden totta lomaillut. Syönyt kaikenmaailman aterioita ja herkkuja, ryystänyt alkoholia (olutta, olutta, viiniä, kuoharia, paljon paljon olutta) ja vain makoillut. Ainoa urheilua muistuttanut muoto on ollut shoppailu. En kuvitellutkaan, että joululomalla ystäväni haluaisivat urheilla tai elää terveellisesti, mutta toivoin itse kykeneväni jonkinlaiseen itsekuriin. Ei, ei todellakaan.

weheartit

Mutta nyt haen sitä tsemppiä! Sillä en ole luovuttaja, en ole koskaan ollut. Annan itselleni anteeksi joulunajan ja vuodenvaihdoksen herkuttelun. Ei olisi oikein ystävillekään, jos vahtisin ja tarkkailisin itseäni jatkuvasti. On ollut aivan ihana loma ja joulu. Vielä uuden vuoden pippalot ja sitten on vuosi lopetettu hyvin (ja herkullisesti)! Eikös niin - melko kliseisesti - todetakin, että "Sillä ei ole väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä, vaan sillä mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä" ;)

Spurttia käyntiin niin painonpudotuksen kuin liikunnankin suhteen!

Loppuun pientä ruokakuvausta tältä päivältä:

Ravintolan salaatti jonkalaista en olekaan ennen maistanut: punajuurta, vuohenjuustoa, papuja ja hazel-pähkinöitä. Mielettömän herkullista! Pyysin erilliseen astiaan kastikkeen, koska en halunnut uitettua salaattia. Pistinkin vain hieman kastiketta päälle, salaatti ei kaivannut juurikaan mitään ylimääräistä. Tätä täytyy tehdä kotonakin!

Have a rocking Christmas!

weheartit

Merry Christmas! And  Happy New Year!
 

Joulu vilahti ohi niin nopeasti! Nettihiljaisuutta on ollut itse kullakin blogaajalla, olikin ihana lukaista kaikkien kuulumiset ja joulunvietot. Etukäteen haluan toivottaa kaikille riemukasta vuoden vaihtumista! En tiedä, milloin pääsen seuraavan kerran internetin pariin, joten paras purkaa tänne osa lomanvietosta. Minulla joulu on ollut kovin erikoinen ja täynnä vaihtelevia tunnelmia, mutta vallan loistavaa on ollut!

Aloitetaan siitä, että ystäväni todella yllättyivät painonpudotuksestani! Ilmeisesti vähäinenkin kilojen kaikkoaminen huomataan, kun ei ole pitkään aikaan tavattu. Herkistelykohtaukset ovat jatkuneet pitkin viikkoa - joulussa on tunnelmaa, kun saa olla läheisten kanssa! Ystäväni ostivat minulle lahjaksi mekonkin, sillä heidän mukaansa "olen nykyään niin pieni, etten voi viettää pyhiä normaalien rytkyjen kanssa". Pahimman luokan huijausta, mutta salaa olen ihan pikkuisen tyytyväinen. (Lue: JUMALISTE, MINÄ ONNISTUN! Hitaasti mutta varmasti)

Tästä onkin hyvä siirtyä aiheeseen Painonpudotus. Ehehehhee... Jotkut syövät jouluna pikkuisen herkkuja, jotkut syövät rutkasti. Sitten on meikäläisen tapaus. Olen ahminut aivan järjettömästi. Enemmän kuin ikinä, ikinä ennen. Ja minkäänlaista järjellistä ajatusta syömiseen ei ole ollut: olen saattanut vetää kaksi suklaalevyä putkeen ja karkkipusseja ja sipsejä ja kaikkea, mitä lähellä on ollut. Puhumattakaan ravintoloissa käynnistä, kahviloista, ulkona syömisestä ylipäätään. Ei-minkäänlaista-itsekuria.

Enkä voi oikeasti mitenkään selitellä tätä. Olen himoinnut liikaa ruokaa ja todella ahminut.

Ystävieni muutaman viikon loman aikana aiomme syödä pelkästään ulkona. Ja kaikkihan tiedämme, kuinka epäterveellistä ravintoloissa syöminen voikaan olla. Eikö yleensä painonpudotuksessa ensimmäisenä mainita, että pitäisi syödä enemmän kotona ja jättää ravintolaillalliset pois? Voivoivoi. En sano, etten nauti tästä - ruoka on hyvää ja ravintolaruoka niiiiiin hyvää. Mutta painonpudotuksesta ei voi puhuakaan. Olen varmasti lihonnut viisi kiloa takaisin, eikä tämä ole harhaluuloa. Maha on turvonnut älyttömästi ja siihen sattuu.

Jatkan matkaani yksin 7. tammikuuta. Ja (viimeistään) siitä hetkestä alkaen palaan ruotuun. Sillä vaikka syöminen on ollut herkullista, oloni ei todellakaan ole paras mahdollinen. Voin rehellisesti sanoa, että minulla oli parempi olo pienempänä. Liikuin paremmin vartalossani ja se tuntui hyvältä. Mikään ruoka tai herkut eivät oikeasti ole laihtuneen ja terveellisemmän kropan arvoisia.

Hyvillä fiiliksillä Uuteen Vuoteen! Ja kohti pienempää tulevaisuutta!
Ensi jouluna ollaan täysin erilaisessa kokoluokassa - se on uudenvuoden lupaukseni.

weheartit

A Blog with Sucstance!

Hahaa! Kuningasplösö ja Mariann lähettivät A Blog with Substance! -haasteen. Kiitoksia kummallekin! :) Haasteita on aina kiva täytellä, vaikka yleensä en niitä julkaisekaan (itse asiassa aloitin juuri 365 päivän haasteen, jonka ensimmäisiä kohtia voisin pikkuhiljaa laittaa tännekin.)

A Blog with Sucstance! -haasteen säännöt ovat seuraavat:
- Jaa tunnus kahdeksalle bloggaajalle
- Ilmoita heille tunnustuksesta
- Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi

Tietääkseni haaste on kiertänyt lähes kaikilla bloggareilla joten en ala sitä tyrkyttelemään. Jos joku ei ole vielä tätä täytellyt, niin napatkoon sen vaikka tästä! :) Ja sitten niihin tietoihin...

1. Tulen toimeen paremmin miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut enemmän ystäväpoikia.

2. Tästä syystä arvostan suuresti niitä naisia, joiden kanssa olen ystävystynyt. Nykyään suurin osa parhaimmista ystävistäni on naisia.

3. Kehun ihmisiä todella usein, kaiketi liiankin usein. He eivät aina ymmärrä, että olen tosissani, vaan pitävät lausumiani vitseinä.

4. Minut ja veljeni on kasvatettu todella kohteliaiksi. "Kiitos, ole hyvä ja anteeksi" ovat takoutuneet takaraivooni. Kun olimme lapsia, vanhempieni ystävät olivat aina yhtä ihmeissään siitä, kuinka hyvätapaisia olemmekaan.

5. Koen helposti kamalia omantunnontuskia. Onneksi veljeni on vielä pahempi!

6. Olen äärimmäinen perfektionisti. Jätän töitäni tekemättä, jos minusta tuntuu ettei niistä tule täydellisiä. Siksi opiskelu oli minulle kovin haastavaa.

7. Ihastun jokaiseen tapaamaani ihmiseen. Jokin tietty erityispiirre saa minut helposti hurmatuksi. En kuitenkaan toimi jokaisen ihastuksen myötä, sillä tiedän ihastuvani nopeasti piirteisiin, en kokonaisuuksiin.

8. Käytän normaalikielessä minä-sanaa harvoin, sillä uskon muiden ajattelevan "Tuo puhuu aina vain itsestään." Vasta tämän blogin myötä olen opetellut kuvailemaan itseäni ja puhumaan minusta.


PS. Olen tuhanteen kertaan yrittänyt liittää sivulleni Lukijat-linkin. Mutta kun yritän tallentaa gadgetin, tulee ilmoitus "Korjaa tämän lomakkeen virheet." Onko kenelläkään kokemusta, miten ihmeessä korjata asian? 

The feeling after a workout ❤

weheartit

Voittamaton fiilis! Tänään treenasin kuntosalilla ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Olin malttamaton kuin lapsi jouluna! Ja reenit meni sikahyvin! (Joulu - sika, hehheh. Joulutunnelmissa ollaan!)
  

Juoksumatto ❤ Kuntopyörä ❤  Cross Trainer ❤ Jalkaprässi ❤

Mieleni halusi rynnätä kaikkiin laitteisiin ja rykäistä oikea megaluokan treeni, mutta rauhoitin itseni. Neljä edellämainittua laitetta ja kahden tunnin harjoittelu passaa hyvin alkajaisiksi. Huomaa kyllä, etten hetkeen ole kuntosalilla käynyt, sillä ihan perusliikkeistäkin sai kunnon hien aikaiseksi. Oli niin ihanaa! Onnistumisen kruunasi 15 minuutin hölkkä, joten sain yhden tavoitteen hoidettua!

Kyseinen kuntosali on aika passelin kokoinen. Naisille on myös oma alueensa, joka meikäläistä piristi aikamoisesti. Ei vielä tee mieli pomppia näiden kilojen kanssa miesjoukkojen edessä! ("Vielä?" Voiko ikinä tehdä mieli?!) Kuntosalin puolella peruslaitteita on paljon ja ne ovat uusia. Juoksumattojen edessä on viisi televisiota, joista yhdestä tulee musiikkia ja muiden ohjelmia voi kuunnella kuulokkeilla. Salilla järjestetään myös erilaisia jumppia, joista muutamaa aion huomenna testata. Jos kotikaupungissani Suomessa olisi samanlainen sali, se olisi ehdottomasti lempparini!

Testasin sitten vaakaakin ja painoa on tullut kaksi kiloa takaisin. Ei mikään ihme viime päivien herkuttelun ja laiskottelun takia. Mutta tämän päivän treeni meni niin hyvin, etten jaksa kiloista murehtia! Niitä ehtii sitten miettiä jouluna ihan kylliksi.

Huomenna reenataan vatsoja ja kokeillaan zumbaa! Ja jos fiilistä riittää niin miksei BodyCombatiakin.

PS. Rakastan quoteja (miten se suomennetaan? Lausahduksia?) ja tsemppitekstejä. Mutta niiden pitää olla joko a) ironisia tai b) paskamaisia ja suorasukaisia. Eli vttumaisia. Ne ärsyttävät niin paljon että kannustavat jatkamaan. Sillä minuahan eivät tuntemattoman tyypin kirjoitukset hauku! Minä voitan ne!

PPS. Miten minä oikein kuvittelin, ettei kukaan huomaisi painonpudotustani? Tai siis olin kuvitellut, että jouluna saapuvat ystäväni huomaisivat ensimmäisinä muutoksen. Mutta eilen sain hehkutusta monelta suunnalta, kuinka paljon olenkaan laihtunut! Onnistumisia senkun satelee! Niiden rohkaisemana kerroin eräälle ystävälleni kasvotusten, että olen pudottanut painoa ja jatkan vielä laihduttamista. Ja hän oli kovin rohkaiseva ja ihana.

Ehkä minun pitäisi olla avoimempi painonpudotuksen suhteen. Aluksi pelkäsin niin paljon ihmisten reaktioita, jos joku tuttu nauraisi ja pilkkaisi laihduttamiselleni. Mutta kaikki ovat olleet positiivisesti yllättyneitä ja niin innostavia. Tottakai nyt on paineita onnistua painonpudotuksessa! Siinäpä vasta motivaatiota!

Takapakkeja ja herkuttelua

weheartit

Ahhahahhah. Juuri kun kirjoitin, että Tehokuuri on mitä mahtavin ja toimivin keksintöni aikoihin. Ja nyt ei saa käsittää väärin - kuuri varmasti toimisi, jos jaksaisi siinä pitäytyä. Viimeisimmässä lauseessa paljastuikin nauruni syy: olen lepsunut ja kunnolla.
   

Aloitetaan piskuisen positiivisemmasta päivästä eli torstaista. Sain ystävältäni lahjaksi iiison kasan lempisuklaatani - entisen elämäni ja lihomiseni kaiken pahan alku ja juuri. En avannut pakettia mutta pohdin joka ikinen sekunti, millä hyvällä tekosyyllä voisin ahmia koko satsin kerralla suuhuni. Tietenkään hyviä tekosyitä siihen ei ole ja päädyinkin laittamaan suklaan pöydälle kaikkien syötäväksi. Olin oikein, oikein tyytyväinen tahdonvoimaani! Lahjoitin kauan kaipailemani herkun yhteiseksi hyväksi! Olen melkein sankari.

Torstaina juttelin huonekavereideni kanssa, jotka lähtevät sunnuntaina jatkamaan matkaa. Ystäväni harmitteli, kun viime aikoina ei ole ollut minkäänlaisia pirskeitä. Ja hetkeäkään miettimättä huomaan sanovani "Me voisimme järjestää juhlat!" Samantien kun olen tuon lausahtanut kadun jo sanojani. Tietenkin oli aivan liian myöhäistä ja kaverit alkoivat jo suunnitella kaikkia herkkuja ja juomia joita nautimme. Mieleni raksuttaa: mitä ihmettä minä voisin nauttia herkkuna? Porkkanan?

Tehokuurin aikana päätin, etten juo alkoholia. Ja on ollut todella hyvä olo ilman sitä. Mutta olin kertonut ystävilleni suomalaisesta alkoholiperinnöstä ja tottakai he odottavat minun juovan reippaasti. Minäkin odottaisin sitä itseltäni! Ja haluaisin juoda! Kuinka hämmentävää, että mieleni tekee olutta ja viiniä mutta oikeastaan en kaipaa kumpaakaan ollenkaan? En enää tiedä, mitä ajatella.

Suunnittelin käyttäväni tekosyynä perinteistä reppureissaus-ajatusta eli ettei ole rahaa. Yllättäen ystäväni lupasivat tarjota kaikki juomat ja herkut! Ymhähuh, miten voisin kieltäytyä kohteliaasti? Toisaalta yksi herkutteluilta ei tuhoa kaikkea, toisaalta se voi olla liikaa. Päätin jättää pohdinnat perjantai-illalle ja lähdin kävelylenkille. Pohkeet paukkuvat voimasta! Toivottavasti pian uskallan kokeilla hölkkäämistäkin taas.

Yö meni valveunissa ja aamulla oli lamaantunut olo. Ensimmäistä kertaa päätin tietoisesti jättää aamulenkin tekemättä ja vain rentoutua - en ole vähään aikaan tosissani levännyt. Oli ihanaa lukea kirjaa ja vain makoilla. Välillä mielessä käväisi omantunnonajatus, mutta päätin mennä päivällä pidemmälle lenkille. Suklaahimo iski jossain kohtaa, mutta päätin ennemmin napsia muutaman vaahtokarkin. Muistan joskus isän laihdutuskuureilta, että hän söi makeannälkään ainoastaan vaahtokarkkeja. En osaa vieläkään luokitella niitä ns. "paremmiksi herkuiksi", mutta kaloritiedot yksinään todistivat luuloni vääriksi. Herkkuhimo siis taltutettu ja muikea olo saavutettu!

Vaikka minun ei tehnyt enää mieli makeaa, huomasin silti välillä pohtivani "jos nyt huvin vuoksi muutaman vielä ottaisin". Vaikea päästä eroon vanhoista tottumuksista, kuten jos jossain on herkkuja niin se pitäisi syödä kerralla pois. Olen huomannut, että esimerkiksi internetin selailu auttaa helposti tuollaisiin mielitekoihin. Kävinkin lukemassa muutamia blogeja ja sen jälkeen ei tehnytkään mieli herkutella! Asia ratkaistu kovin helposti. Olkoon loput vaahtokarkit minun osuuteni iltatarjonnasta. Lenkillä ollessani tunsin itseni melkein onnistujaksi vaikka päivä onkin mennyt hieman sivuraiteille. Ja lenkki oli aikamoisen lyhyt. Eli aika liikunnaton päivä kokonaisuudessaan.

Päätin ottaa illalla asenteen "Mikään herkuttelu ei pilaa tahdonvoimaani painonpudotukseen." Ja tämä toimi! Aluksi söimme herkullista keittoa ja paistettuja vihanneksia. Ystäväni olivat tehneet kakun, jota oli tietenkin pakko maistella! Hieman enemmän kuin alunperin piti, mutta oli muuten niin hyvää! Ja vain yhden oluen join, vaikka tsekkasin senkin (huimat!) kalorimäärät huolissani. Pääasiassa kuitenkin nautin ihanasta seurasta ja siitä, ettei tarvitse jatkuvasti ajatella kiloja tai kuntoilua! Olen viimeisinä viikkoina ollut liiankin pakkomielteinen painonpudotuksen suhteen.

Onneksi (onneksi!) Tehokuuri on pian ohi ja joulu saapuu. Sillä vaikka kuinka stressaava joulunaika onkin painonpudottajille, se on myös helpotus minulle. Joulu on ihanaa aikaa kaikkine herkkuineen ja juomineen, mutta enemmän kaipaan raikkaita ihmisiä ja rentoutunutta tunnelmaa. Tämä joulu on minulle todella rauhoittumisen aika - olen sen ansainnut.

PS. Hankin itselleni etukäteisjoululahjan! Sain sähköpostiini ilmoituksen erään kuntosalin tarjouspäivistä. Ilman maksuja tai sopimuksia voin viiden päivän ajan kokeilla kuntolaitteita ja jumppia ilmaiseksi. Olen niin innoissani! Olen todella, todella kaivannut salillakäymistä, olihan se ennen maailmalle lähtöäni lempiharrastukseni. Selailin hurmioituneena kuntosalin ohjattuja tunteja ja suunnittelin muuttavani salille sunnuntaista torstaihin. Joku voisi ajatella "Onpa masentava joululahja." Mutta minulle aika ykkönen!

weheartit

Tehokas kuuri, viikko 1

Ensimmäinen viikko Nälkälakosta aka Tehokuurista hoidettu! Vielä muistutuksena: aloitin Nälkälakon torstaina 6.12. tarkoituksena viimeinen tsemppi ennen joulua (tuota ah, niin ihanan piinaavaa mutta herkullista aikaa). Ajatuksena oli treenata aamuisin ja iltaisin (ei rääkkitreeniä, mutta vähintään kävelyä) ja syödä mahdollisimman niukasti mutta juoda vettä reippaammalla kädellä. Uskoin 19 päivän olevan sopivan vähän, jotta jaksan pitää kuuria yllä. Toisaalta se saattaisi olla tarpeeksi edes pieneen muutokseen!

Ja nyt itse "tuloksiin". Kuuri toimii. Olo on mahtava! Ja tämä on lievästi ilmaistuna, sillä olen paljon energisempi ja iloisempi kuin aloittaessani Nälkälakon. Aluksi oli haastavaa treenata useasti päivässä, mutta siihen tottui nopeasti ja nyt oikein odotan tulevia lenkkejä! Polvi hieman temppuili liian rankkojen treenien seurauksena, mutta otin asiasta opikseni ja nyt kuntoilen rauhallisemmin. Viime päivät ovat menneet kävellessä. Kropassa en huomaa juurikaan muutoksia, paitsi että pohkeeni ovat vahvistuneet hillittömästi! Ja niistä on kenties hieman läskiäkin sulanut.

Ruokailun suhteen olen lepsunut ja se harmittaa. Alunperin ravinnoksi oli tarkoitettu kananmunat, pikanuudelit ja kenties jokunen hedelmä. Kuin vahingossa ruokani on monipuolistunut ja melkein herkistyin palauttaessani kasvikset ruokalistalle. Nautinkin nyt aivan eri tavalla terveellisistä ruuista. Hyvä opetus! Eli oikeastaan ei harmitakaan (lepsuminen terveellisyyden puolelle kuulostaa aika kivalta.)

Pitäisi kylläkin opetella nämä lautaskoot uusiksi, painonpudotuksen alussa hallitsin sen hyvin mutta Nälkälakon aikana suurensin huomaamatta annoksia. Mahan ollessa pinkeä kuin pallo jokin on syömisessä pielessä. Itse asiassa vaihdan nyt lopullisesti projektin nimeksi Tehokuuri, sillä nälkä ei ole vaivannut ollenkaan! Onko se sitten hyvä vai huono, siitä en tiedä...

Sallin itselleni juustopalat aamuisin proteiinipitoisuuden takia. Juuston syöminen on myös hillinnyt herkkukaipuuta. Viikon aikana olen repsahtanut kerran (yleishuonon fiiliksen seurauksena söin viisi paahtoleipää monen sentin paksuisen maapähkinäkuorrutteen kera, äsh) ja sen lisäksi olen syönyt vehnäkeksejä. Nuo ovat ainoat, jotka millään muotoa muistuttavat herkuista. Minulle on tarjottu suklaata, jäätelöä ja vaikka mitä hyvää - olen aina onnistunut kieltäytymään! Hyvähyvä Sam.

Olen aina ollut huono juomaan vettä ja se olikin ensimmäinen opittava asia, kun aloitin laihduttamisen. Viimeisen viikon aikana olen juonut vettä, vettä ja vettä - ja hieman teetä ja maitoakin! Aluksi oli haastavaa ryystää vettä jatkuvasti, mutta nyt huomaan janoavani sitä entisestään. Olen tottunut juoma-annoksiin ja mahan täyttämiseen vedellä. Huono olo ei ole vaivannut, itse asiassa vesi selvästi piristää ja toimii! Alkoholia päätin olla juomatta Tehokuurin aikana ja sitä olen hieman kaivannut. Enemmän kuitenkin nautin olostani ja mahdollisuudesta aloittaa päivä lenkillä (eikä sillä perinteisellä krapulalla).

Ensimmäinen viikko tuntui hyvältä ja toimi. 12 päivää vielä jäljellä! Odotan innolla tulevia treenejä. Alla hieman kuvia aterioista, joita on tullut napsittua viikon aikana. Kuvanlaadusta syytökset webkameralle, pokkarikameralle ja kuvaajalle.

Aamupalailua paistettujen kananmunien, veden, maidon ja teen kera

Aamupalla kananmunia, tomaattia, mangoa ♥, teetä ja vettä 

Kananmunia sipulilla ja mausteilla; näyttää hämmentävältä mutta oli niin hyvää!

Kananmunien ja sipulin jämät, loputtomasti porkkanoita ja kurkkuakin

Nuudelikeittoa, porkkanoita ja perinteiset juomat

Positiivisuus - check!

Ny on muuten niin huikea fiilis ettei tottakaan! Jollain tavalla minua harmitti edelliset pessimistiset kirjoitukset, sillä oikeasti olen optimisti päästä kantapäihin asti. Ja meinasin jo kirjoittaa uuden tekstin polvikivuistani, jotka melkein pistivät lepolomalle. Mutta positiivisuus voitti taas kaikki ongelmat ja nyt Sam on kovin iloinen!

Tosiaan, liiallisessa kuntoiluinnostuksessani polveani ryhtyi vihlomaan. Kuvittelin pienen pisteliäisyyden olevan harhaa ja jatkoin liikkumista hieman rauhoittaen tahtia. Sen seurauksena astuminen kävi todella araksi ja jouduin viheltämään pelin poikki. Sinne jäivät aamuhölkät ja porrastreenit. Minua pelotti hirmuisesti, että tähänkö painonpudotus stoppaa? On ollut aikaisemminkin kokemuksia loukkaantumisista, jotka pysäyttivät hyvin alkaneen laihdutuksen. Lisäksi ikävöin liikuntaa jo ensimmäisen rauhoittuneen kävelyn jälkeen.

Onnekseni voin todeta, että parin päivän puolilepo auttoi! Jalkaa kirpaisee vielä sen verran, että hölkkäykseen tai porraslenkkiin en hetkiseen ryhdy. Mutta kävely onnistuu vallan mainiosti! Olikin ihanaa tutkailla uusia seutuja raikkaassa ilmassa ja pohtia kaikenmaailman ajatuksia. Ja ne mietteet olivat innostavia ja positiivisia!

Tavalliseen tapaani aamulla kävin popsimassa pari juustonpalaa ja maitotilkan ennen lenkille lähtöä. Eräs tyttö, josta en oikein pidä (koska hän on kovin suurisuinen ja liiankin äänekäs) huikkasi minulle iloisesti, että "Jaahas! Siinä meidän sporttimimmi." Mieleeni ei ollut juolahtanutkaan, että joku saattaisi havaita urheiluinnostukseni! Hostellissa minut kuulemma tunnetaan "aamuisista proteiiniannoksista, joiden jälkeen hän lähtee urheilemaan. Energinen pakkaus ja hymyilee jatkuvasti."

Voitte arvata, millainen painonpudotustsemppi tästä nousi! PS. Nyt tykkään kovastikin siitä tytöstä! Ei ollenkaan suurisuinen ja ihan sopivan äänekäs. Haha!

Lenkki sujui uskomattoman hyvin reippaasti kävellen. Välillä kokeilin muutamia hölkkäaskeleita, mutta en aio riskeerata liikuntainnostustani loukkaantumalla - kävely passaa treeniksi joksikin aikaa. Aurinko paistoi lämmittävästi, kuulokkeista raikui suomimusiikki. Näistä on hyvät kuntoilut tehty!

Ja jotta teksti menisi ylioptimistisuuden puolelle, kerron piskuisen aamupalastakin lenkin jälkeen: pino kurkkua ja porkkanoita sekä pari vehnäkeksiä teen kanssa. Lisäksi lautaselle olin asettanut suosikkini mangon, jolla lisäisin hyväntuulisuutta entisestään. Olin kuitenkin niin täynnä (sopivan täynnä!), että pienen ajatuskeskustelun jälkeen pakkasin mangon odottamaan parempaa herkuttelupäivää. Kuinka paljon tyytyväisempi voisin olla!

Tarinan opetus: Hymyile! Naura! Nauti! Ja ole ärsyttävyyteen asti positiivinen. Tsemppi elämänmuutokseen on kovin helppoa iloisena.

Kunpa kivi vierisi sydämeltä

Olen aivan huiman innoissani ensimmäisistä lukijoistani ja kommenteista! Kiitos suurenmoisesti teille, joita kiinnostaa seikkailuni maailman äärissä ja pudotusprojektini. "Maailman suurin valloittaja" on ensimmäinen ja ainoa blogini, ehkä sen takia olen niin ylpeä lukijoiden reaktioista ja neuvoista. Olen viime päivät itsekin seikkaillut blogimaailmassa ja löytänyt rohkaisevia ja innostavia blogeja. Tsemppiä kaikille urakoihinsa!

Nälkälakko-projektini (tai mukavammin todettuna Tehokuuri) on alkanut paremmin kuin hyvin, sillä olo on virkeä ja iloinen. Mutta takana on vasta muutama päivä, joten vielä voi kaikkea odottaa. Alku on kuitenkin niin lupaava, etten voi olla hymyilemättä. Raportoin nälkälakosta tarkemmin, kun kokonainen viikko on takanapäin (ja vielä päiviä edessä!)

Yksi asia on vaivannut minua muutaman päivän. Tarkalleen ottaen 2.12. asti, jolloin sain tietää laihtuneeni 12 kiloa noin viidessä kuukaudessa. Aluksi olin suunnattoman onnellinen ja ylpeä tuloksesta - ja kukapa ei olisi ollut! Jumaliste, läskiä kaikkoaa ja minulla on todiste siitä. Mutta olen pyöritellyt tätä ajatusta nyt pari hassua päivää ja löytänyt ihan uusia tunteita.

Epäuskoisuus. Ansaitsemattomuus. Raskaasti painava syyllisyys.

En kykene ajattelemaan, että tämä on suunta oikeaan. Juuri painon putoamiseenhan pyrin koko projektillani. Tiedän syöneeni kunnollisesti ja liikkuneeni tarpeeksi - elämäntapojen muuttamisella niitä kiloja hävitetään. Kuitenkin minusta tuntuu, että huijaan. Huijaan vaakaa, huijaan itseäni. Syyllisyys on painostava. Sillä enhän minä ole tehnyt tarpeeksi, jotta ansaitsen laihtua. Kuinka voisin ansaita muutoksen?

Luulen kaikkiin kolmeen edellämainittuun tunteeseen olevan osasyynä se, että tieto painonpudotuksesta tuli niin yllättäen. Yhtenä hetkenä kuvittelin, etten ole laihtunut hitustakaan. Toisena naamalleni pamautetaan tieto yli kymmenestä kilosta! Jos minulla olisi mahdollisuus käyttää vaakaa viikottain, osaisin tyynesti totuttautua painonpudotukseen. Nyt olen oikeastaan shokissa. Joudun muistuttamaan itselleni, että kiloja on lähtenyt monen kuukauden ajalta eikä muutamassa päivässä (kuten minusta tuntuu).

Tämä on liian hyvää ollakseen totta. Matkaa on vielä reippaasti ja kiloja sitäkin enemmän. Eilen iltakävelyllä mieleni rauhoittui hieman, sillä teen osani painonpudotuksen suhteen. Toisaalta yö meni haamukuvien ja kamalien ajatusten pyörteessä enkä nukkunutkaan kunnolla.

Miten kykenen ymmärtämään, että jopa minä saatan ansaita paremman elämän?

Lukko jääkaappiin, joulu saapuu!

Jouluun ja ystävieni kohtaamiseen on enää 19 päivää! Odotan hirmuisesti heidän lentoaan Suomesta ja lomailua yhdessä, toisaalta tapaaminen ja joulu ei olisi voinut pahempaan saumaan osua. Juuri kun olen saavuttanut edes jotain! Juuri kun huomaan itsekin, että kropassa on pieniä vähentymisen merkkejä.

Olin kovasti suunnitellut totaalista muodonmuutosta, jolla yllättäisin sekä järkyttäisin ystäväni. Hieman alle viiden kuukauden aikana painoa on lähtenyt se 12 kiloa. En mitenkään vähättele tulosta itselleni, olen oikein tyytyväinen pudotettuihin kiloihin - matka on todistetusti alaspäin. Ja ajatus totaalimuutoksesta on muutenkin absurdi näinkin lyhyessä ajassa. Mutta niin paljon enemmän kiloja olisi voinut jäädä matkan varrelle.

Rakkauteni jouluun (ja jouluruokaan) on vain syventynyt vuosien kuluessa. Ja reppureissaajan makarooni-nöyristelyt eivät ainakaan helpota; nyt haluaisin vain lapata ruokaa suuhuni, lapata lisää ja lisää. Tästä syystä pelkään tosissani jouluruokailua. Mikä pahinta, olen sosiaalinen ahmija. Jouluruuat ja ystävien valloittava seura: tästä joulusta tulee ehkä kaikkien aikojen pahin.

Siksi tänään kävelyllä tein päätöksen! Edessä on ny nälkälakko!

Nooh, ehkä ei noin rajusti ilmaistuna. Minulla on yli kaksi viikkoa aikaa tehdä kaikkeni välitavoitteeni (ystävien järkyttyneet ilmeet) eteen. Ja oikein puhkun tahdonvoimaa!

Suunnitelma seuraaviksi viikoiksi:

Liikkuminen: Aloitan aamun tunnin hölkkälenkillä. Lopetan päivän kahden tunnin kävelyllä. Vauhdin ei tarvitse olla huima, kunhan en makoile paikoillani koko iltaa! Luulen, että tämä ulkoilumäärä riittää pitämään ajatukseni pois ruuasta. Täytyy vain varustautua ulkoilmaan kolmella huivilla ja hanskoilla!

Ruokailut: Aamuhölkän jälkeen syön kananmunia ja leipää (mutta mieluiten pelkkiä paistettuja kananmunia). Päivällä keittoa tai nuudeleita; nuudeleita ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa terveellisiksi, mutta kun ne ovat niin näppäriä! Varsinkin reppureissaajalle. Iltakävelyn jälkeen nautin teetä ja saatan napsia pari hedelmää.

Olen aina ollut huono pitämään kiinni säännöistä, joten en ota stressiä tästä "nälkälakosta". Jos energiaa ei tunnu riittävän niin pakkohan sitä on suunnitelmaa muuttaa. Kuitenkin ajattelen 19 päivän olevan niin lyhyt aika, että jos en kykene elämään vähäisellä määrällä, niin miten suoriudun normaalielämästä painonpudotuksen jälkeen?

Sitä paitsi koen tämän pääasiassa haasteena. Muutaman viikon nälkälakko? Antaa tulla! Kuten äijälaki kuuluu:

10. Tavoitteet johtavat saavutuksiin.

Minähän teen mitä minä haluan. Ja minähän haluan.

Todellako miinusta?

Ruu'an ajatteleminen on vienyt huiman osan päivittäistä energiaani. Siksi päätin sivuuttaa koko painonpudotuksen - kaikki muutenkin tuntui menevän päin honkia. Ärsytti, ketutti, ahdisti.

Päätimme työkavereiden kanssa repäistä ja lähteä vaeltamaan viikonlopuksi. Eikun kauheat talvivermeet mukaan ja matkaan! Lumi ja kylmä on yhäkin kauhistus, mutta retki oli mahtava. Ehkä opin pikkuhiljaa nauttimaan talviurheilusta... Hah. Ainakin voin kuvitella!

Vaikka viikonloppu oli mukava yllätys, jotain vielä loistavampaa koin palatessamme. Työkaverin kotona käydessä huomasin vessassa vaa'an. Pelkäsin todella, että mitään painoa ei ole pudonnut, mutta kerrankos sitä rohkaistuin ja hyppäsin vaa'alle.

-12 kiloa! 

Missä välissä? Miten? Onko todella? Ei oikeastaan kiinnosta edes tietää vastauksia, sillä olen pudottanut yli kymmenen kiloa! Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ja nyt olo on todella Winning!

Lumisade ja villasukat

Olen talvi-ihminen, mutta en talviurheilija. Minulle mahtava talvipäivä on riekkumista lumessa ja sen jälkeen kääriytymistä peiton alle kaakaon kera. Mikäli talvella urheilen, se tarkoittaa treeniä kuntosalilla tai uimista sisätiloissa. En tiedä pahempaa kuin kuntoilua ulkona: kauhean hikinen olo yhdistettynä viimaan ja pakkaseen. Hyh!

Vaikka reissaan talvella, mieleni ei ole muuttunut ulkoiluharrastuksesta. Joten kun ensimmäiset lumet laskeutuivat, heivasin minä kaikki ajatukset juoksemisesta. Ihastuin - todella ihastuin - lenkkeilyyn, mutta vielä enemmän kammoan jäätä ja hyytävää ilmaa. Mitä olen siis viikon päivät tehnyt? Oleskellut sisällä lukemassa kirjoja tai katsomassa televisiota. 

Tätäkö varten lähdin pois Suomesta?

Jättäessäni juoksemisen päiväohjelmasta minulle jäi hirveästi aikaa muulle. Pääasiassa ajattelulle. Ja ajattelen jatkuvasti ruokaa. Mietin, mitä herkkuja haluaisin syödä, kuinka paljon haluaisin syödä ja kuinka mahtavaa olisi vain syödä. Toisin sanoen ruoka hallitsee päivärytmiäni.

Rankan päivän jälkeen ostin sipsipussin, jonka ahmin muutamassa minuutissa. Ensimmäiset maistiaiset olivat taivaallisia, mutta lopulta söin vain syömisen ilosta. Eilen hain kaupasta suklaalevyn, joka sekin oli vain tyhjä foliokääre hetken päästä. Sama tarina: olen tottunut syömään kerralla kaiken, joten söin nytkin. Vaikka huomasin ajattelevani, että olen tyytyväinen jo muutamasta haukkauksesta.

Pahin vaihe painonpudottajalle on, kun laihduttaminen on pääosassa arkea. Jos en mieti ruuansyömistä, mietin kropan pienentymistä. Olenko todella laihtunut, onko mahastani lähtenyt edes hieman ihraa? Mihin lopputulokseen ajatuksissani päädynkään, seuraavaksi alan pohtimaan tulevaa ateriaa, joka vaihtoehtoisesti a) olisi niin terveellinen, että maha todella pienentyisi tai b) olisi niin herkullinen, etten ajattelisi vähään aikaan ruokaa. Tällaista kehää mieleni kiertää. 

Mutta olen huomannut pieniä muutoksia. Vatsani on kenties hieman pienempi kuin aiemmin. Kaksoisleuka (tai kolmois-) ei erotu aivan samalla tavalla enää. Mikä tärkeintä, tunnen itseni mukavammaksi omassa kropassani. Olen luultavasti yhä vanhassa vaatekoossani, mutta kannan vartaloani uudella tavalla. Reppureissausvaatteet saattavat olla hieman löysemmät!

Onneksi minulla on paljon uutta nähtävää ja koettavaa. Ehkä maailma kaappaa minut pauloihinsa niin, että unohdan kaiken herkullisen, mahtavan ja lumoavan ruuan.

Pieniä ja suuria eroja

Minulla oli viikko jäljellä hostellissani ennen uusiin alueisiin tutustumista. En halunnut ostaa uutta ruokaa tietäen, etten kuitenkaan saisi kaikkea käytettyä. Päätin, että elän viikon hostellin ilmaisruualla: aamuisella paahtoleivällä ylimakeine marmeladeineen, päivällä makaroonia ja riisiä ilman oheisjuttuja. Elin siis seitsemän päivää uskomattoman epäterveellisen ravinnon parissa, jotta en tuhlaisi muutamia euroja.

Ikinä ei minulla ole ollut yhtä huono olo.

Päätökseni takana oli ainoastaan rahansäästö. En ollut pitkään aikaan syönyt lainkaan leipää, ja nyt söin sitä aamuisin ja välipalaksi. Vaikutuksen huomasi muutenkin kuin turvotuksesta: leipä ei oikeasti edes maistunut hyvältä. Moni ystäväni sanoo syövänsä leipää koska a) se on niin helppo ja nopea tapa täyttyä ja b) se on niin hyvää että siitä huomaa olevansa riippuvainen. Viikon testauksen seurauksena voin kertoa, etten nyökyttele kummankaan toteamuksen myönnytyksenä.

Nyt odotan innoissani ruokakauppaan pääsyä. Halajan vihanneksia ja hedelmiä! Jotain raikasta! Eikä vehnätuotteita tai muutakaan valkoista jauhoa, ei sitten millään. Tämä oksettava ja inhottava tunne on paras opetus minulle. En tarvitse enkä halua leipää.

Käppäilin kuutisen kilometriä juna-asemalle. Vaikka talvi on tuloillaan, kävelen mielelläni ympäriinsä. Joten kun lähdin hostellista, olin innoissani lähdössä liikkeelle. Tauoilla rinkan pois laskiessani huomasin, kuinka kevyt olo voikaan olla. Nyt te ajattelette: "Tottakai on kevyempi olo, jos äsken kantoi 17 kilon rinkkaa!" Mutta tunne kevyemmästä askeleesta oli minulle tärkeä huomio. Jos pudotan ylimääräiset kiloni, kuinka korkealla maan pinnasta liitelenkään? Ajatus kuulostaa lapselliselta jopa omiin korviini, mutta haluan muistaa sen fiiliksen, kuinka hyvältä voikaan tuntua ilman turhia kiloja.

Minulla on ystävä, joka lähti samaan aikaan maailmalle kuin minä. Sen jälkeen en häntä ollutkaan nähnyt, ennen kuin melkein neljän kuukauden eron jälkeen tapasimme. Ja hän ensimmäisenä totesi: "Ainakin painoa on reippaasti lähtenyt!" Hän, kuten kukaan muukaan, ei tiennyt tarkoituksestani laihduttaa. Vieläkään en itse huomaa eroa, mutta ilmeisesti joku muu näkee! Ja minua hymyilyttikin kovasti loppupäivä.

Parhaimmat kaverini kotona yllättivät minut ostamalla lentoliput jouluksi! Liput tänne ovat yleensäkin melko halpoja, mutta he löysivät erityistarjouksen! Saan siis viettää muutaman viikon rakkaiden ihmisten kanssa. Siinä onkin seuraava konkreettinen tavoitteeni: haluan näyttää erilaiselta heidän saapuessaan ja kuulla heidän (ihailevat?) kommenttinsa. Jouluun on kuutisen viikkoa. Toivottavasti siinä ajassa kykenen muutokseen.

Juomalla ei laihduteta

Sosiaalinen elämä on suurin paheeni. Olen melko meneväistä sorttia, enkä useinkaan kieltäydy tilaisuudesta juhlia. Alkoholia virtaa ja herkkuja tulee napsittua. Seuraavana päivänä on sekä krapula että harmitus. Kun maha myllertää, ei tulisi mieleenkään kipaista juoksupolulle. Makaan sängyn pohjalla tietokoneen kanssa ja haaveilen mehevästä, rasvaisesta pitsasta. Päätän muuttaa elämäntapani, lukaisen muutamia julkaisuja laihdutuksesta. Kunnes ystävä tekstaa illan kierroksesta pubeissa ja olen jo vaihtamassa parempia vaatteita päälle.

Näin on käynyt monena, monena päivänä viimeisten viikkojen aikana. Kuten myös tänään.

Minulle ei tuota hankaluuksia olla ostamassa herkkuja - rahan uhraaminen sattuu enemmän kuin makeannälkä. Mutta miksen kykene sanomaan yksinkertaisesti: "Ei kiitos, tänään luen kirjoja sohvalla. Mutta nähdään huomenna kaupungilla?" Rahaa kuluu alkoholiin paljon enemmän kuin muuhun, tiedän sen vallan hyvin. Mutta jotenkaan ajatus ei iskeydy päähäni! Innostun aina yhtä paljon mahdollisuudesta tavata uusia henkilöitä, ja kuten moni tietää, alkoholi yhdistää helskutin paljon helpommin porukoita.

Mutta kuten myös tiedämme, on se niin lihottavaa. Herkuistani pahin, siideri. Uuuuuuuh, sokeripommi. Ja en ole ikinä ymmärtänyt asennetta "vain muutama annos". Jos juodaan, niin sitten juodaan kunnolla! Suomalaisen äijän asenne. Ja juuri tästä syystä olen nyt turvonnut pallo kierimässä sängyllä. Tämä seuraava päivä menee täysin hukkaan, kun kroppa ei halua tehdä mitään.

Onkin mielenkiintoista, että pääkoppani oikeasti halajaa lenkille. Tiedän, kuinka paljon se virkistäisi henkisesti. Mutta en todellakaan, missään nimessä tunge itseäni nyt juoksusortseihin ja harpo ulkona toivoen, että oksennus ei yllätä. Hehkeä mielikuva? Niin minustakin.

Eli minun pitäisi kyetä sosialisoitumaan ilman viinaa ja prosentteja. Uhhuh. Siinä on oppimista.

"I really regret that run." - Said no one. Ever.

Yllätin itseni kunnolla osallistumalla terveysjuoksutapahtumaan. Ja miten ihmeessä se tapahtui? Olin laahustamassa kohti jokea, jonka varrella yleensä lenkkeilen. Täällä hölkkäilee aina paljon ihmisiä, mutta nyt oli oikein ihmispaljous! Ja miehiä oransseissa Staff-paidoissa! Ja vesipiste! Mitäs tämä...Eräs työmies selvensi minulle, että kyseessä on puolimaraton, jonka tarkoituksena on muistuttaa kaikille terveysliikunnasta yms. Juoksijoilla olikin numerot paidoissaan, ei mitään tietoa maksoiko osallistuminen jotain.

Mutta päätin syöksyä mukaan! Ja oli niin mahtavaa että! Muiden hölkätessä rinnalla oma into juoksemiseen selvästi kasvoi, ja olinkin aivan ähkypoikkikuollut kun pääsin maaliin. Ja en edes juossut todellakaan koko puolimaratonia, kun hyppäsin vasta osasta matkasta mukaan. Mutta oli upea tunne ylittää maaliviiva. Ja maaliviivan ympärille oli rakennettu oikea festivaali! Juoksijoille tarjottiin ilmaista juotavaa ja erilaisia härpäkkeitä (itse otin mukaan mm. hikirannekkeen, jonka sisällä voi pitää kännykkää. Olenkin kaivannut tällaista!)

Olen aiemmin harrastanut joukkuelajeja ja rakastanut niitä. Mutta ikinä ennen en ole kokenut tällaista voitonriemua ja todellista tsemppaamista. Nyt tiedän, etten tule kyllästymään lenkkeilyyn - sillä sitä pelkään eniten. Tämä tuntuu niin hyvältä.

Mutta en näe laihtumistani. Kirjoitin aiemmin, että juoksusortsini ovat nyt liian isot. Niin ovat myös lempisortsini! En ollut käyttänyt lemppareitani muutamaan viikkoon ja kun pistin ne eilen päälle, ne putosivat päältä. Kyllä! Ja vaikka tämä on mahtava todiste laihtumisesta, harmittaa se minua suunnattomasti - kyseessä on kuitenkin lempivaate.

Mutta niin, en huomaa muutosta vartalossani. Monta kertaa olen huokaillut vaa'an perään, kun siitä pystyisi niin helposti tsekkaamaan, onko jotain tosissaan tapahtunut. Samat reidet hankaavat yhteen, sama maha pomppii ees taas. Ongelmakohdissa ei mitään uutta. Olen jopa suunnitellut maksavani kerran salille, jotta voisin käyttää vaakaa! Oikiat ongelmat mulla.

Olen reissannut maailmalla nyt kolmisen kuukautta. Olen paremmassa kunnossa kuin moniin vuosiin. Ja ihastun itseeni ja lenkkeilyyn päivä päivältä enemmän.

Laihduttaminen reissatessa

Koko blogini pointti on se, kuinka ihminen voi reppureissata ja pudottaa painoaan. Tai ylipäätänsä, voiko niin tehdä? Kuinka se toimii? Voiko matkailija onnistua? Miten laihdutuksen huomaa? Huomaako sitä?

Kun kotona yritin pudottaa kiloja - paino sanalla yrittää - oli suurena apunani vaaka. Maailman näppärin keksintö! Vaakaa katsomalla huomaa heti, onko takana onnistunut viikko vai onko tullut mokattua. Ei tarvinnut turhia mittailla, hops vaan vaa'alle ja tuloksia tsekkaamaan! Mutta nyt joudun pärjäämään ilman inhottavaa, tarkkaa ja rehellistä ystävääni. Nyt ei lasketa sadan gramman pudotuksia. 

Olen ottanut tavakseni hölkätä. Vihaan, inhoan, kammoksun hölkkäämistä. Tai niin ennen ajattelin. Nyt siitä on tullut oikeastaan pakkomielle! Aamulla herään, laitan juoksukamat päälleni ja lähden ulos. Se on oikeastaan aika helppoa, kun mieli ei ole vielä virkeä enkä edes tajua lähteväni minnekään! Ihan vain vahingossa olen ulkona ja hölkkäilen. Ja vaikka en ikinä, ikinä uskonut sanovani tätä: jollain tavalla nautin hölkkäämisestä!

Olen jäänyt kiinni hölkkäämiseen. Aamu lähtee loistavasti käyntiin, kun ulkoilen ensin tunnin. Haha! Onko tämä mahtava vai vielä mahtavampi alku painon pudottamiseen? Innostus urheiluun! Ja kuinka nopeasti ihmisen keho tottuukaan muutokseen: huomaan hengittäväni selvästi helpommin ja paremmin kuin aloittaessani kävelyt ja lenkkeilyt. Siinä vasta tsemppaus vauhdin lisäämiseen!

Mutta niin, palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni: miten huomaat, että paino putoaa?

Minusta kuvani peilissä ei näytä yhtään erilaiselta. Mutta kiitos sortseille, jotka auttoivat minua huomaamaan laihtumisen: joudun pitämään pöksyistäni kiinni hölkätessäni, etteivät ne putoaisi! Se on uskomatonta, sillä ostin nuo sortsit lähtiessäni maailmalle, ja ne olivat silloin ehkä jopa liian kireät! Hymyilyttää, kovasti hymyilyttää. Olenko laihtunut vaiko? Jotenkin taktisesti en halua hankkia uusia sortseja tilalle, sillä ne muistuttavat minua siitä, kuinka nopeasti kroppa voikaan pienentyä.  (Taino, ei minulla ole rahaakaan uusiin sortseihin... Heh...)

Kun aloittaa laihtumisen, se voi tapahtua todella nopeasti. Melkein huomaamatta.

Tänään päätin viettää hölkättömän aamun jalkoja lepuuttaakseni. Ja mitä tapahtuikaan? Mieleni ja kehoni kaipaa lenkkipolulle. Minä kaipaan hölkkäämistä. D'oh.

Tulen, syön ja lähden

Herrajumala kuinka kallista ruoka on. Valitettavaa mutta totta! Kyllä opiskeluaikoinakin se tuntui riipaisevan lompakkoa, mutta silti riitti rahaa viiniin ja herkkuihin. Saatoin jopa pihistää ruokarahoista, jotta minulla olisi käteistä sipsipussiin ja suklaalevyyn. Olenko ainoa tähän syyllistynyt? Eeen kai?

Mutta ruoka. Ruoka ruoka ruoka. Täällä joka kulmauksessa on kahviloita, ravintoloita, pikaruokapaikkoja. "Mutta ei minulla ole rahaa niihin", tuumin itsekseni. "Suuntaanpa siis ruokakauppaan hakemaan jotain näppärää." Häähähähä, jekkuhan sekin on! Kaupassa pyöriessäni huomaan hintojen hipovan pilviä. Hedelmät, vihannekset, liha, kana... Minulla ei oikeasti olisi varaa mihinkään täällä! Ostan välttämättömimmän (banaania, omenoita, jogurttia, jauhelihaa, makarooneja) ja raahaudun ulos kaupasta.

Pakko myöntää, reppureissaaminen on kenties yksi parhaista tavoista aloittaa laihdutus. Kun ei ole rahaa ruokaan, niin sitä ei syö! Kirjoitan tätä nauru mielessä, mutta toisaalta pieni epätoivo painaen. Kun mää tykkään siitä ruuasta. Mutta täällä olen huomannut, että ihminen tarvitsee oikeasti ruokaa aika vähän.

Kerronpa hieman ruokatavoistani ennen laihdutusta:
Ensinnäkin ruoka on jotain todella hyvää, todella rasvaista ja todella lihottavaa. Turha unelmoidakaan salaateista, sillä niitä ei näy lautasen lähellä. Lappaan lautasen niin täyteen kuin vain saa, olipa minulla suuri tai pieni nälkä. On itse syömisen aika. Ahdan ruokaa suuhuni hirveällä vauhdilla oikeastaan edes maistamatta mitään. Minulle ruokailu ei ole ikinä ollut pyhitetty hetki: olen kuin lapsi, joka syö rivakasti jotta pääsee jatkamaan muita hommiaan. Yleensä syönkin samalla kun luen, olen koneella tai katson telkkaria. En millään tavalla nauti tauosta ruokailla, vaan hirmuisella kiireellä tulen, syön ja lähden.

Olen aina miettinyt, mikä on ollut syynä lihomiseeni. Yleensä pullukoiden taustalla on eronneet vanhemmat, huono parisuhde, heikko itsetunto, piiloutumisen halu tms. Mutta minä olen elänyt suhteutettuna täydellisen onnellisen elämän ilman pahempia välirikkoja tai suruja. Joten miksi painan enemmän kuin kaksi normaalipainoista ihmistä?

Itse asiassa vasta kirjoittaessani tänne entisistä ruokailutavoistani tajuan, että syynä ovat juuri syömistottumukseni. En ole ikinä oppinut nauttimaan ruokahetkestä niin kuin normaalipainoiset. Tämä taitaa olla todellinen oivalluksen hetki. Olen lihava, koska en osaa hidastaa ruokailunkaan ajaksi. Olkoon se suurin opetukseni.

Kuinkako toimin nykyään?
Yritän tosissani nauttia ruokailusta. Ja panostaa vain syömiseen. Ei tietokonetta, ei kirjaa, ei mitään turhakkeita. Istun alas lautaseni kanssa, yritän rauhoittua ja pysyä paikoillani seuraavat minuutit. Vaikka jalkani jatkuvasti vipattavat ja haluavat tekemään jotain muuta, nautin hetkestäni ruuan parissa. Ruokaa ei tarvitse olla paljoa lautasella, kunhan se on ainoa huomion arvoinen tekijä. Ja minä tosissani nautin syömisestä. Miksi en voi siis omistaa hetkeä vain oikealle, terveelliselle syömiselle?

Läskiksihän se meni.

Urakan aloitus siis. Valitsin huonon viikon aloittaa painonpudotuksen, sillä edessä oli vaellusretki läheiselle vuorelle. Ystäväperhe kustansi ruuat. Mikä siis tarkoitti kaikkea ihanaa ja hyvää: hampurilaisia, pitsaa, karkkia, sipsejä, kaikenlaisia herkkuja... Huomasin ajattelevani, että NYT PITÄISI KIELTÄYTYÄ, mutta en sanonut "ei." Damn me!

Plussaa kuitenkin on, että päivien aikana tuli reippailtua kunnolla! Minulla on niin huono kunto, että vuorelle kiipeäminen tuntui jokaisessa lihaksessa. Olin vielä alkuviikosta aloittanut lenkkeilyn, minkä seurauksena jaloissa tuntui valmiiksi pistelyä. Tällä hetkellä tuntuu jaloissa ja kunnolla! Toisaalta tämä kipu on ihanaa - ainakin tiedän, että olen tehnyt jotain.

Näin infoiskuna: vihaan liikkumista. Rakastan lukemista peiton alla villasukat jalassa. Urheilusta tulee loistofiilis, mutta liikkeellelähtö on kamalaa. Pallopeleistä olen aina pitänyt! Mutta reissussa semmoiset jäävät vähemmälle, kun ei ole vakituista ystävää mukana pelaamassa. Onneksi täällä tutustuu ihmisiin, ja toivottavasti saan jotkut houkuteltua kanssani jalkapallomatsiin! Kunhan mahani ei hyllyisi liikaa pallon perässä madellessa.

Vihaan lenkkeilyä ja hölkkäämistä, mutta jälkikäteen on aina niin hyvä olo, että tiedän kyllä jatkavani urheilua. Ruokailutapoja täytyy muuttaa. Tosiaan ääni päässäni huutaa, kun olen syömässä jotain huonoa ja epäterveellistä. Olisin varmasti laihtunut vaellusretkellä, jos herkut olisivat jääneet vähemmälle. Muttakun eivät jääneet.

Mutta ei ressiä! Pyrin ajattelemaan painonpudotusta mahdollisimman rennosti. Kaikki alkaa aina jostain, ja minulla alkoi tästä. Asenne on korkealla, suunta ylöspäin ja paino alaspäin!

Muistutuksena itselleni

What is a healthy weight loss?

Eat a lot of these if you want to lose weight:

- Chicken, fish and meat.

- Vegetables, vegetables, vegetables.

Eat these reasonably:

- Berries and fruit.

- Grease / fat.

- Potatoes, pasta and rice.

- Bread.

Do not eat these when you want to lose weight:

- Sweet snacks.

- Savoury snacks.

Alku aina pahin, eikö?

"Tänään-on-loppuelämäni-ensimmäinen-päivä"-päivä! Ajattelin aloittaa urakkani kunnon vanhanaikaisella pessimistisyydellä! Kaikki mikä on pielessä ajatuksessa "on hyvä idea laihduttaa reppureissatessaan!"

Ensimmäinen ongelma: Raha-ruoka -ongelma.

Tottahan toki minulla on rahaa halpaan ruokaan. Mutta pyörin tällä hetkellä maassa, jossa kasvisten ja hedelmien järkyttävän kallis hinta aiheuttaa kylmiä väristyksiä. Pieni probleema. Se halpa ruoka, jota söin opiskellessa - makaronit, yleensäkin valkoisen vehnän tuotteet - ovat kiellettyjen listalla. Ja rakastan niiiin paljon kotona tehtyä pasta-annosta. Eikä se maksaisikaan kamalasti. Mutta ei voi mitään, täytyy löytää ratkaisu!

Toinen ongelma: Hostellien tarjoama ilmainen aamupala.

Oikeasti sen ei pitäisi olla ongelma. Olenhan köyhä ja käytän kaikki mahdollisuudet syödä ilmaiseksi! Mutta oijoijoi, hostellien aamupala koostuu pääasiassa vaaleasta paahtoleivästä, ylimakeista marmelaadeista ja muroista. Ei ole hyväksi laihdutukselle tämä. Mitä voi köyhä tyttö tehdä...

Kolmas ongelma: Urheilu ilman hikeä!

Kuulostaa hassulta, eikös? Tarkoitan siis: kannan mukanani 60 litran rinkkaa, ja minulla ei ole todellakaan ylimääräisiä vaatteita mukana. En haluaisi ostaakaan uusia, sillä ne eivät kuitenkaan mahtuisi rinkkaani mukaan. Joten ratkaistavana on, miten käyttää vanhoja vaatteitani sekä liikuntaan että kaikkeen muuhun!

Siinä ongelmani pieneksi hetkeksi. Eli ainakin vuodeksi. Tästä on hyvä lähteä kauppaan katsomaan, onko kasvisten hinta kärsinyt inflaatiota tai mitä.

Tästä se lähtee! Käytän pois makaroonit jotka aiemmin ostin, ja sitten alkaa vehnästä kieltäytyminen! Tai ainakin vähentäminen.

Havahtuminen mahdollisuuteen

Tervehdykset ja kumarrukset! Nämä ovat minun muistiinpanoni ja kannustukseni. Tämä on painonpudotukseni.

Se ei ollut oikeastaan herääminen tai tajuaminen. Pikemminkin vain ymmärtäminen.

Olen kaukana kotoa, täällä ketään ei tunne minua. Kukaan ei kysy, mitä teen ja miksi teen.

Tämä on mahdollisuuteni muuttaa elämäni suuntaa, syömistottumuksiani ja maailmankatsomustani.
Tämä on mahdollisuuteni muuttaa itseni.

Tästä se lähtee. Welcome on board!