Lumisade ja villasukat

Olen talvi-ihminen, mutta en talviurheilija. Minulle mahtava talvipäivä on riekkumista lumessa ja sen jälkeen kääriytymistä peiton alle kaakaon kera. Mikäli talvella urheilen, se tarkoittaa treeniä kuntosalilla tai uimista sisätiloissa. En tiedä pahempaa kuin kuntoilua ulkona: kauhean hikinen olo yhdistettynä viimaan ja pakkaseen. Hyh!

Vaikka reissaan talvella, mieleni ei ole muuttunut ulkoiluharrastuksesta. Joten kun ensimmäiset lumet laskeutuivat, heivasin minä kaikki ajatukset juoksemisesta. Ihastuin - todella ihastuin - lenkkeilyyn, mutta vielä enemmän kammoan jäätä ja hyytävää ilmaa. Mitä olen siis viikon päivät tehnyt? Oleskellut sisällä lukemassa kirjoja tai katsomassa televisiota. 

Tätäkö varten lähdin pois Suomesta?

Jättäessäni juoksemisen päiväohjelmasta minulle jäi hirveästi aikaa muulle. Pääasiassa ajattelulle. Ja ajattelen jatkuvasti ruokaa. Mietin, mitä herkkuja haluaisin syödä, kuinka paljon haluaisin syödä ja kuinka mahtavaa olisi vain syödä. Toisin sanoen ruoka hallitsee päivärytmiäni.

Rankan päivän jälkeen ostin sipsipussin, jonka ahmin muutamassa minuutissa. Ensimmäiset maistiaiset olivat taivaallisia, mutta lopulta söin vain syömisen ilosta. Eilen hain kaupasta suklaalevyn, joka sekin oli vain tyhjä foliokääre hetken päästä. Sama tarina: olen tottunut syömään kerralla kaiken, joten söin nytkin. Vaikka huomasin ajattelevani, että olen tyytyväinen jo muutamasta haukkauksesta.

Pahin vaihe painonpudottajalle on, kun laihduttaminen on pääosassa arkea. Jos en mieti ruuansyömistä, mietin kropan pienentymistä. Olenko todella laihtunut, onko mahastani lähtenyt edes hieman ihraa? Mihin lopputulokseen ajatuksissani päädynkään, seuraavaksi alan pohtimaan tulevaa ateriaa, joka vaihtoehtoisesti a) olisi niin terveellinen, että maha todella pienentyisi tai b) olisi niin herkullinen, etten ajattelisi vähään aikaan ruokaa. Tällaista kehää mieleni kiertää. 

Mutta olen huomannut pieniä muutoksia. Vatsani on kenties hieman pienempi kuin aiemmin. Kaksoisleuka (tai kolmois-) ei erotu aivan samalla tavalla enää. Mikä tärkeintä, tunnen itseni mukavammaksi omassa kropassani. Olen luultavasti yhä vanhassa vaatekoossani, mutta kannan vartaloani uudella tavalla. Reppureissausvaatteet saattavat olla hieman löysemmät!

Onneksi minulla on paljon uutta nähtävää ja koettavaa. Ehkä maailma kaappaa minut pauloihinsa niin, että unohdan kaiken herkullisen, mahtavan ja lumoavan ruuan.

Pieniä ja suuria eroja

Minulla oli viikko jäljellä hostellissani ennen uusiin alueisiin tutustumista. En halunnut ostaa uutta ruokaa tietäen, etten kuitenkaan saisi kaikkea käytettyä. Päätin, että elän viikon hostellin ilmaisruualla: aamuisella paahtoleivällä ylimakeine marmeladeineen, päivällä makaroonia ja riisiä ilman oheisjuttuja. Elin siis seitsemän päivää uskomattoman epäterveellisen ravinnon parissa, jotta en tuhlaisi muutamia euroja.

Ikinä ei minulla ole ollut yhtä huono olo.

Päätökseni takana oli ainoastaan rahansäästö. En ollut pitkään aikaan syönyt lainkaan leipää, ja nyt söin sitä aamuisin ja välipalaksi. Vaikutuksen huomasi muutenkin kuin turvotuksesta: leipä ei oikeasti edes maistunut hyvältä. Moni ystäväni sanoo syövänsä leipää koska a) se on niin helppo ja nopea tapa täyttyä ja b) se on niin hyvää että siitä huomaa olevansa riippuvainen. Viikon testauksen seurauksena voin kertoa, etten nyökyttele kummankaan toteamuksen myönnytyksenä.

Nyt odotan innoissani ruokakauppaan pääsyä. Halajan vihanneksia ja hedelmiä! Jotain raikasta! Eikä vehnätuotteita tai muutakaan valkoista jauhoa, ei sitten millään. Tämä oksettava ja inhottava tunne on paras opetus minulle. En tarvitse enkä halua leipää.

Käppäilin kuutisen kilometriä juna-asemalle. Vaikka talvi on tuloillaan, kävelen mielelläni ympäriinsä. Joten kun lähdin hostellista, olin innoissani lähdössä liikkeelle. Tauoilla rinkan pois laskiessani huomasin, kuinka kevyt olo voikaan olla. Nyt te ajattelette: "Tottakai on kevyempi olo, jos äsken kantoi 17 kilon rinkkaa!" Mutta tunne kevyemmästä askeleesta oli minulle tärkeä huomio. Jos pudotan ylimääräiset kiloni, kuinka korkealla maan pinnasta liitelenkään? Ajatus kuulostaa lapselliselta jopa omiin korviini, mutta haluan muistaa sen fiiliksen, kuinka hyvältä voikaan tuntua ilman turhia kiloja.

Minulla on ystävä, joka lähti samaan aikaan maailmalle kuin minä. Sen jälkeen en häntä ollutkaan nähnyt, ennen kuin melkein neljän kuukauden eron jälkeen tapasimme. Ja hän ensimmäisenä totesi: "Ainakin painoa on reippaasti lähtenyt!" Hän, kuten kukaan muukaan, ei tiennyt tarkoituksestani laihduttaa. Vieläkään en itse huomaa eroa, mutta ilmeisesti joku muu näkee! Ja minua hymyilyttikin kovasti loppupäivä.

Parhaimmat kaverini kotona yllättivät minut ostamalla lentoliput jouluksi! Liput tänne ovat yleensäkin melko halpoja, mutta he löysivät erityistarjouksen! Saan siis viettää muutaman viikon rakkaiden ihmisten kanssa. Siinä onkin seuraava konkreettinen tavoitteeni: haluan näyttää erilaiselta heidän saapuessaan ja kuulla heidän (ihailevat?) kommenttinsa. Jouluun on kuutisen viikkoa. Toivottavasti siinä ajassa kykenen muutokseen.

Juomalla ei laihduteta

Sosiaalinen elämä on suurin paheeni. Olen melko meneväistä sorttia, enkä useinkaan kieltäydy tilaisuudesta juhlia. Alkoholia virtaa ja herkkuja tulee napsittua. Seuraavana päivänä on sekä krapula että harmitus. Kun maha myllertää, ei tulisi mieleenkään kipaista juoksupolulle. Makaan sängyn pohjalla tietokoneen kanssa ja haaveilen mehevästä, rasvaisesta pitsasta. Päätän muuttaa elämäntapani, lukaisen muutamia julkaisuja laihdutuksesta. Kunnes ystävä tekstaa illan kierroksesta pubeissa ja olen jo vaihtamassa parempia vaatteita päälle.

Näin on käynyt monena, monena päivänä viimeisten viikkojen aikana. Kuten myös tänään.

Minulle ei tuota hankaluuksia olla ostamassa herkkuja - rahan uhraaminen sattuu enemmän kuin makeannälkä. Mutta miksen kykene sanomaan yksinkertaisesti: "Ei kiitos, tänään luen kirjoja sohvalla. Mutta nähdään huomenna kaupungilla?" Rahaa kuluu alkoholiin paljon enemmän kuin muuhun, tiedän sen vallan hyvin. Mutta jotenkaan ajatus ei iskeydy päähäni! Innostun aina yhtä paljon mahdollisuudesta tavata uusia henkilöitä, ja kuten moni tietää, alkoholi yhdistää helskutin paljon helpommin porukoita.

Mutta kuten myös tiedämme, on se niin lihottavaa. Herkuistani pahin, siideri. Uuuuuuuh, sokeripommi. Ja en ole ikinä ymmärtänyt asennetta "vain muutama annos". Jos juodaan, niin sitten juodaan kunnolla! Suomalaisen äijän asenne. Ja juuri tästä syystä olen nyt turvonnut pallo kierimässä sängyllä. Tämä seuraava päivä menee täysin hukkaan, kun kroppa ei halua tehdä mitään.

Onkin mielenkiintoista, että pääkoppani oikeasti halajaa lenkille. Tiedän, kuinka paljon se virkistäisi henkisesti. Mutta en todellakaan, missään nimessä tunge itseäni nyt juoksusortseihin ja harpo ulkona toivoen, että oksennus ei yllätä. Hehkeä mielikuva? Niin minustakin.

Eli minun pitäisi kyetä sosialisoitumaan ilman viinaa ja prosentteja. Uhhuh. Siinä on oppimista.