Sosiaalinen elämä on suurin paheeni. Olen melko meneväistä sorttia, enkä useinkaan kieltäydy tilaisuudesta juhlia. Alkoholia virtaa ja herkkuja tulee napsittua. Seuraavana päivänä on sekä krapula että harmitus. Kun maha myllertää, ei tulisi mieleenkään kipaista juoksupolulle. Makaan sängyn pohjalla tietokoneen kanssa ja haaveilen mehevästä, rasvaisesta pitsasta. Päätän muuttaa elämäntapani, lukaisen muutamia julkaisuja laihdutuksesta. Kunnes ystävä tekstaa illan kierroksesta pubeissa ja olen jo vaihtamassa parempia vaatteita päälle.
Näin on käynyt monena, monena päivänä viimeisten viikkojen aikana. Kuten myös tänään.
Minulle ei tuota hankaluuksia olla ostamassa herkkuja - rahan uhraaminen sattuu enemmän kuin makeannälkä. Mutta miksen kykene sanomaan yksinkertaisesti: "Ei kiitos, tänään luen kirjoja sohvalla. Mutta nähdään huomenna kaupungilla?" Rahaa kuluu alkoholiin paljon enemmän kuin muuhun, tiedän sen vallan hyvin. Mutta jotenkaan ajatus ei iskeydy päähäni! Innostun aina yhtä paljon mahdollisuudesta tavata uusia henkilöitä, ja kuten moni tietää, alkoholi yhdistää helskutin paljon helpommin porukoita.
Mutta kuten myös tiedämme, on se niin lihottavaa. Herkuistani pahin, siideri. Uuuuuuuh, sokeripommi. Ja en ole ikinä ymmärtänyt asennetta "vain muutama annos". Jos juodaan, niin sitten juodaan kunnolla! Suomalaisen äijän asenne. Ja juuri tästä syystä olen nyt turvonnut pallo kierimässä sängyllä. Tämä seuraava päivä menee täysin hukkaan, kun kroppa ei halua tehdä mitään.
Onkin mielenkiintoista, että pääkoppani oikeasti halajaa lenkille. Tiedän, kuinka paljon se virkistäisi henkisesti. Mutta en todellakaan, missään nimessä tunge itseäni nyt juoksusortseihin ja harpo ulkona toivoen, että oksennus ei yllätä. Hehkeä mielikuva? Niin minustakin.
Eli minun pitäisi kyetä sosialisoitumaan ilman viinaa ja prosentteja. Uhhuh. Siinä on oppimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti