Herrajumala kuinka kallista ruoka on. Valitettavaa mutta totta! Kyllä opiskeluaikoinakin se tuntui riipaisevan lompakkoa, mutta silti riitti rahaa viiniin ja herkkuihin. Saatoin jopa pihistää ruokarahoista, jotta minulla olisi käteistä sipsipussiin ja suklaalevyyn. Olenko ainoa tähän syyllistynyt? Eeen kai?
Mutta ruoka. Ruoka ruoka ruoka. Täällä joka kulmauksessa on kahviloita, ravintoloita, pikaruokapaikkoja. "Mutta ei minulla ole rahaa niihin", tuumin itsekseni. "Suuntaanpa siis ruokakauppaan hakemaan jotain näppärää." Häähähähä, jekkuhan sekin on! Kaupassa pyöriessäni huomaan hintojen hipovan pilviä. Hedelmät, vihannekset, liha, kana... Minulla ei oikeasti olisi varaa mihinkään täällä! Ostan välttämättömimmän (banaania, omenoita, jogurttia, jauhelihaa, makarooneja) ja raahaudun ulos kaupasta.
Pakko myöntää, reppureissaaminen on kenties yksi parhaista tavoista aloittaa laihdutus. Kun ei ole rahaa ruokaan, niin sitä ei syö! Kirjoitan tätä nauru mielessä, mutta toisaalta pieni epätoivo painaen. Kun mää tykkään siitä ruuasta. Mutta täällä olen huomannut, että ihminen tarvitsee oikeasti ruokaa aika vähän.
Kerronpa hieman ruokatavoistani ennen laihdutusta:
Ensinnäkin ruoka on jotain todella hyvää, todella rasvaista ja todella lihottavaa. Turha unelmoidakaan salaateista, sillä niitä ei näy lautasen lähellä. Lappaan lautasen niin täyteen kuin vain saa, olipa minulla suuri tai pieni nälkä. On itse syömisen aika. Ahdan ruokaa suuhuni hirveällä vauhdilla oikeastaan edes maistamatta mitään. Minulle ruokailu ei ole ikinä ollut pyhitetty hetki: olen kuin lapsi, joka syö rivakasti jotta pääsee jatkamaan muita hommiaan. Yleensä syönkin samalla kun luen, olen koneella tai katson telkkaria. En millään tavalla nauti tauosta ruokailla, vaan hirmuisella kiireellä tulen, syön ja lähden.
Olen aina miettinyt, mikä on ollut syynä lihomiseeni. Yleensä pullukoiden taustalla on eronneet vanhemmat, huono parisuhde, heikko itsetunto, piiloutumisen halu tms. Mutta minä olen elänyt suhteutettuna täydellisen onnellisen elämän ilman pahempia välirikkoja tai suruja. Joten miksi painan enemmän kuin kaksi normaalipainoista ihmistä?
Itse asiassa vasta kirjoittaessani tänne entisistä ruokailutavoistani tajuan, että syynä ovat juuri syömistottumukseni. En ole ikinä oppinut nauttimaan ruokahetkestä niin kuin normaalipainoiset. Tämä taitaa olla todellinen oivalluksen hetki. Olen lihava, koska en osaa hidastaa ruokailunkaan ajaksi. Olkoon se suurin opetukseni.
Kuinkako toimin nykyään?
Yritän tosissani nauttia ruokailusta. Ja panostaa vain syömiseen. Ei tietokonetta, ei kirjaa, ei mitään turhakkeita. Istun alas lautaseni kanssa, yritän rauhoittua ja pysyä paikoillani seuraavat minuutit. Vaikka jalkani jatkuvasti vipattavat ja haluavat tekemään jotain muuta, nautin hetkestäni ruuan parissa. Ruokaa ei tarvitse olla paljoa lautasella, kunhan se on ainoa huomion arvoinen tekijä. Ja minä tosissani nautin syömisestä. Miksi en voi siis omistaa hetkeä vain oikealle, terveelliselle syömiselle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti