Olen aivan huiman innoissani ensimmäisistä lukijoistani ja kommenteista! Kiitos suurenmoisesti teille, joita kiinnostaa seikkailuni maailman äärissä ja pudotusprojektini. "Maailman suurin valloittaja" on ensimmäinen ja ainoa blogini, ehkä sen takia olen niin ylpeä lukijoiden reaktioista ja neuvoista. Olen viime päivät itsekin seikkaillut blogimaailmassa ja löytänyt rohkaisevia ja innostavia blogeja. Tsemppiä kaikille urakoihinsa!
Nälkälakko-projektini (tai mukavammin todettuna Tehokuuri) on alkanut paremmin kuin hyvin, sillä olo on virkeä ja iloinen. Mutta takana on vasta muutama päivä, joten vielä voi kaikkea odottaa. Alku on kuitenkin niin lupaava, etten voi olla hymyilemättä. Raportoin nälkälakosta tarkemmin, kun kokonainen viikko on takanapäin (ja vielä päiviä edessä!)
Yksi asia on vaivannut minua muutaman päivän. Tarkalleen ottaen 2.12. asti, jolloin sain tietää laihtuneeni 12 kiloa noin viidessä kuukaudessa. Aluksi olin suunnattoman onnellinen ja ylpeä tuloksesta - ja kukapa ei olisi ollut! Jumaliste, läskiä kaikkoaa ja minulla on todiste siitä. Mutta olen pyöritellyt tätä ajatusta nyt pari hassua päivää ja löytänyt ihan uusia tunteita.
Epäuskoisuus. Ansaitsemattomuus. Raskaasti painava syyllisyys.
En kykene ajattelemaan, että tämä on suunta oikeaan. Juuri painon putoamiseenhan pyrin koko projektillani. Tiedän syöneeni kunnollisesti ja liikkuneeni tarpeeksi - elämäntapojen muuttamisella niitä kiloja hävitetään. Kuitenkin minusta tuntuu, että huijaan. Huijaan vaakaa, huijaan itseäni. Syyllisyys on painostava. Sillä enhän minä ole tehnyt tarpeeksi, jotta ansaitsen laihtua. Kuinka voisin ansaita muutoksen?
Luulen kaikkiin kolmeen edellämainittuun tunteeseen olevan osasyynä se, että tieto painonpudotuksesta tuli niin yllättäen. Yhtenä hetkenä kuvittelin, etten ole laihtunut hitustakaan. Toisena naamalleni pamautetaan tieto yli kymmenestä kilosta! Jos minulla olisi mahdollisuus käyttää vaakaa viikottain, osaisin tyynesti totuttautua painonpudotukseen. Nyt olen oikeastaan shokissa. Joudun muistuttamaan itselleni, että kiloja on lähtenyt monen kuukauden ajalta eikä muutamassa päivässä (kuten minusta tuntuu).
Tämä on liian hyvää ollakseen totta. Matkaa on vielä reippaasti ja kiloja sitäkin enemmän. Eilen iltakävelyllä mieleni rauhoittui hieman, sillä teen osani painonpudotuksen suhteen. Toisaalta yö meni haamukuvien ja kamalien ajatusten pyörteessä enkä nukkunutkaan kunnolla.
Miten kykenen ymmärtämään, että jopa minä saatan ansaita paremman elämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti