Melkein kaikilla painonpudottajilla on jokin tapahtuma tai valokuva, joka herätti sopusuhtaisuuden harhakuvitelmasta ja iskosti mieleen "Herrajumala, olen ruma. Olen oikeasti läski." Myöhemmin esimerkiksi tuota kuvaa katsoessaan painonpudottaja muistaa, miksi ryhtyi mittavaan, ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan urakkaan kohti normaalipainoa.
Olin kuvitellut, ettei minulla olisi kyseistä valokuvaa. Kun olin suurimmillani, välttelin kameroita ja kuvaustilaisuuksia. Tai oikeastaan korjaan: suostuin kuvauksiin, mikäli sain itse määritellä tarkasti kuvakulman ja rajauksen. Minua sai kuvata, kunhan kykenin hallitsemaan kuvaa. Muokkasin ja huijasin itsestäni pienemmän version. Pelkäsin aina pahinta ystävieni lähettäessä nettiin yhteiskuvia, joissa olin mukana.
Löysin muutama päivä sitten koneeltani valokuvia. Niissä en ollut isoimmillani mutta olin todella lähellä sitä. Mikä juuri näissä kuvissa sai - valehtelematta - henkeni salpautumaan ja silmäni pyöristymään järkytyksestä? Olen aivan valtavan suuri kuvissa. Se ei yllättänyt. Mutta tuolloin kuvittelin kiloistani huolimatta olevani kaunis. Olevani valloittava.
Jahyisaatana. Olen valokuvissa niin kuvottava että halusin itkeä. Miten olen onnistunut sulkemaan silmäni tuolta ihralta ja karmeudelta? Mikä pahempaa, kuvittelin todella olevani nätti. Ja tuolloin vielä ihmettelin, miksen saanut ihastukseltani vastakaikua vaan hän alkoi seurustelemaan yhteisen tuttumme kanssa. Vaikka mielestäni sovimme täydellisesti yhteen ja näytimme hyvältä yhdessä.
Miten olen voinut huijata itseäni näin? En minä ollut kaunis. Olin jonkinlaisen itseriittoisen, rasvasta muodostuneen kuplan ympäröimä, jonka sisällä elin sokeana. Mielestäni en ollut upein ystäväporukastamme, mutta viehättävä tapaus kuitenkin. Tätä illuusiota pitivät yllä ne muutamat miehet, jotka yrittivät iskeä baarissa. Ystävämiehet ihastuivat minuun, sillä he tunsivat luonteeni ja pitivät siitä. Eivät he ulkonäköön ihastuneet - luonteeni vain hämärsi todellista ulkomuotoani.
Olen aina kuvitellut ovelani "ihan hyvännäköinen". Ei ihme, että ystäväni ovat huomautelleet laihtumisestani; entisestä ulkomuodosta suunta ei voinut olla kuin parempaan päin. Ja minuun sattuu syvältä todetessani, että kulutin vuosia tähän kuvitelmaan "ihan hyvännäköisyydestä". Olisin voinut jo vuosia sitten parantaa elämäntapojani ja pudottaa painoani.
Mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi. Miksi olisinkaan? Miehiä pyöri lähipiirissä ihan mukavasti, jotta itsetunto pysyisi tarpeeksi korkealla. Jotta en huomaisi todellisuutta. Monesti olemme erään läheisen kanssa todenneet, että jos emme saisi huomiota, olisimme jo tehneet asialle jotain. Elopainostani huolimatta minusta kiinnostuttiin, joten miksi yrittäisinkään muuttaa itseäni?
Olen ollut niin idiootti. Olen todella asunut kuvitelmassani. Enkä voi kuin sanoa, että onneksi vihdoin kuplani puhkesi. En halua olla se sama ihminen kuin valokuvassa 37 viikkoa sitten, joka pukeutui liian pieniin vaatteisiin, koska omasta mielestään sopi niihin loistavasti. En ole se ihminen enää, enkä koskaan halua palata siihen vaiheeseen. En pidä itseäni sysirumana. Nyt vain ymmärrän, etten todellakaan ollut aiemmin mikään Afrodite.
Tämä ei ole ruikutus- tai säälinkeruuteksti. Tämä on teksti ihmiseltä, jonka silmät todella avautuivat. Ne valokuvat, ne kamalan todelliset valokuvat, talletan tietokoneeni näytölle. Jotta näen ne joka-ikinen-päivä.
Kun olen pudottanut painoa ja itsetuntoni on parempi, laitan kuvat esille. Vielä en kehtaa, en pysty.
VastaaPoistaBlogilistalta löysin äsken tänne, ja tiedätkö ihan samat ajatukset on mullakin ollu. Mä oon kyllä tienny että oon lihava, mutta oon silti kuvitellu olevani "ihan ok".
VastaaPoistaAjattele, että noiden kuvien näkeminen saattoi nyt muuttaa sun loppuelämäs! Aika huimaa.
Ja vaikka nyt hävettäiskin ne kuvat, niin ne on kuitenkin tärkeitä. Ilman niitä et ehkä ois hoksannu asiaa.
Oikein superpaljon tsemppiä muutokseen!! :)
Jollain tavalla ihanaa kuulla, etten ole ainoa samalla tavalla "herännyt." Vaikka eihän tätä tietenkään kenellekään toivo! :)
PoistaOlen näyttänyt nuo kuvat ystävilleni, jotka tulivat lomalle luokseni. Kyllä niistä aikamoiset naurut kirpaistiin (ja aikamoisesti sattui, vaikka itsekin nauroin.) Samannäköiseksi ihmiseksi en aio koskaan enää palata! :)
Kiitos viestistäsi ja rohkaisustasi! :)
Heippa! Munkin on jätettävä puumerkkiä, etenkin koska tää aihe kosketti. En mitenkään halua torpedoida painonpudotusurakkaasi, mutta kyllä mä luulen, että ainakin osa susta oli silloin ihan oikeassa. Sitähän "ihan ok" tarkoittaa. Ei täydellistä, ei edes välttämättä upeaa, vaan sitä melko hyvää. Tokihan meillä on ihanne päässämme, josta takuulla se lihavin "minä" on kaukana. Mutta vitsit, surullista, jos ei silloin ollut edes ihan hyvä, varsinkin kun vielä tuntui siltä, ja ympäristöltäkin tuli sellaisia viestejä.
VastaaPoistaHuokaus, kuulostanpa jeesustelevalta. Olen varmaan vaan itse niin kyllästynyt itseinhooni, että tartun siihen muiden blogeissakin. Ja kai mua ärsyttää, että pelkkä ulkonäkö määrittäisi ihmisen.
Joka tapauksessa, seurailen taivaltasi, ja mun mielestäni sun lähtökohta oli "ihan ok":sta kohti "upeaa"! ;)
Tiedätkö, viestisi tsemppasi ihan älyttömästi! Jotenkin hakkasin itseni henkisesti ihan maahan ja todella syytin itseäni. En vieläkään sanoisi olleeni hyvä, mutta ihan ok kelpaisi kyllä :)
PoistaJa tästähän suunta voi olla vain parempaan päin! Matka on (toivottavasti) täynnä itsetunnon nousua ja itsensä ymmärtämistä. Ehkä lopputulos onkin se "upea minä". Vaikkei olisikaan, toivottavasti saavutan enemmän luonteena kuin ulkonäkönä :)
Kiitos viestistäsi, se pisti ajattelemaan ihan uudella tavalla :)