Muuttuva minä

weheartit

Viime aikoina olen katsonut itseäni enemmän peileistä ja ikkunoiden heijastumista. En kiellä, etten aiemminkin olisi töllistellyt itseäni kiiltäviltä pinnoilta, mutta silloin olen pääasiassa katsellut vaatteitani. Että sopivatko housut paidan kanssa, onko yläosa säädyllinen ja näkyykö missään likaa. Välillä tsekkaan että hiukset ovat vielä kohdillaan.

Mutta viime aikoina olen alkanut katsomaan minua. En sitä, millä itseni peitän tai mihin panostan aamuisin. Käydessäni vessassa saatan jäädä pidemmäksikin aikaa tuijottamaan kasvojani. Yritän löytää muutosta. Posket ovat yhä pulleat kuin marsulla ja kaksoisleuasta riittäisi jaettavaa muillekin. En voi kehua muutosta suureksi tai edes kohtuulliseksi.

Mutta ei naama samalta näytä kuin järkytysvalokuvissa huhtikuulta. Jokin on muuttunut ehdottomasti parempaan suuntaan.

Ennen meikkasin paljon, sillä vaikka silmäni ovat pienet niin ne ovat yksi (ainoista) parhaimmista piirteistäni. Meikkauksen jäädessä reissatessa vähemmälle olen tajunnut, kuinka rumaksi meikki minut tekikään. Näytin aina töhryiseltä ja humalaiselta. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen on kauniimpi ilman meikkejä. Miksen omalla kohdallani toteuttanut tuota ajatusta? Onneksi reppureissaus on opettanut, kuinka kaunista on luonnollisuus.

Rintani ovat toinen hyvä piirteeni. Rintavarustukseni on täyteläinen, kerääväthän ne pirunmoisesti rasvaa ja sitä rasvaa riittää muissakin osissa kroppaani. Ennen ylpeänä pidin rintojani esillä avoimissa paidoissa. Painon putoamisen myötä pelkäsin nimenomaan rintojeni pienentymistä, ja juuri niistähän lähtikin esimmäiseksi massaa. Harmittaako se minua? Ei todellakaan!

Enää en ymmärrä, miten olen kehdannut käyttää niin avoimia vaatteita. Olen varmasti ollut törkyisen näköinen enkä vain itse sitä nähnyt. Vaikka nyttenkin, kun rintavarustus on pienentynyt, joudun usein korjailemaan paitojani peittävämmiksi. Vaikka ne ovat tavallisia t-paitoja! Onko tämä aikuistumista vai muunlaista ymmärtämistä, mutta en halua enää paljastaa ihoa.

Olen aina rakastanut ehostusjuttuja: kaula- ja korvakoruja, laukkuja, kenkiä. Ne olivat asia, joita ylipaino ei estänyt käyttämästä. Minulla onkin kotona suuri kaapillinen täynnä kaikenmaailman kenkiä. Nyt kun olen reissussa, minulla on mukanani yhdet vaelluskengät, yksi musta laukku ja yksi kaulakoru. Mitä olen jälleen oppinut? Ei ihminen tarvitse ylimääräisiä härpäkkeitä. Minä voin olla kaunis, ei pelkästään käsilaukkuni.

En huomaa kropassani vieläkään muutosta, vaikka kiloja on karissut se 12 kiloa. Siinä se maha möllöttää ja reidet hankaavat. Mutta kroppa tuntuu mukavammalta kuin ennen. Se istuu paremmin päällä, jos niin voi sanoa. Kenties kyse on vain paranevasta itsetunnosta, mutta näytän paremmalta vartalossani vaikka se ei ole muuttunut.

Eli ainakin 25 kiloa olisi vielä pudotettavaa tavoitepainoon. Se pitäisi saavuttaa viimeistään 1.3.2014, jotta ansaitsen vaellusreissun Lappiin. Mutta eiköhän hoideta homma kotiin ennen tuota maaliskuuta ;)

weheartit